Nostalgiaa

Tässä päivänä muutamana löysin pallon, joka herätti minussa nostalgisia tunteita. Ulkonäöstä päätellen se oli piilotellut jo pidemmän aikaa, mutta ahkeralla puhdistamisella sain näkyviin pallon merkin. Se oli MOLITOR. Niitä oli käytössä 90-luvulla. Kovuudeltaan se kilpaili tasapäisesti biljardipallon kanssa.

Pystyn vieläkin hyvin kuvittelemaan, kuinka kuulakas kilahdus siitä olisi lähtenyt, kun tunnettu siikajokinen nuorukainen aidolla hikkoripäisellä spoonillaan olisi sen lähettänyt taivaalle. Tai millainen ääniefekti syntyisi sen aikaisella Amerikasta tilatulla draiverilla, jossa ylipitkään varteen oli kiinnitetty osapuilleen Solifer Sportin bensatankin kokoinen nuppi. Juhlava jysähdys, kuin 16 kaliberisen haulikon laukaus mustaruutilatauksella 3.25 mm:n haulilla. Tussahduksia ovat nämä nykyiset soft-palloilla lyödyt avaukset.

Kun pääsin ajassa reilut parikymmentä vuotta taaksepäin, muistui mieleen myös seuraottelut ja mestaruuskilpailut niiltä ajoilta. Tänä vuonna nämä tapahtumat ovat vielä meillä edessä. Seuraottelut Oulun kanssa on aloitettu varmaankin varsin pian Siikajoen kentän avaamisen jälkeen. Muistan hyvin, että ne olivat yksi kesän merkkitapauksista. Alkuun kamppailimmekin sillä tavalla tasapäisesti, että kotijoukkue aina ottelun voitti. Aktiivikilpailijoiden lisäksi seuran puheenjohtajat, kapteenit ja muut seuratoimijat pitivät kunnia-asiana osallistua otteluun. Pelattiin tietysti yhteislähtönä, jolloin kilpailemisen lisäksi voitiin vaihtaa tietoja ja tavata tuttuja. Edes Oulun kärkinimet eivät kaihtaneet tuloa Siikajoelle, kuten seuraava omakohtainen esimerkki osoittaa.

Ensimmäinen seuraotteluni ajoittuu nyt jo pitkähköksi jatkuneen, mutta menestyksiltä varsin vaatimattomaksi jääneen kilpaurani alkuun 90-luvun jälkipuoliskolle. Olin tutkimassa lähtölistaa klubin seinällä, kun seuran silloinen puheenjohtaja Matti Kangas otti hartiasta kiinni ja antoi minulle neuvon. Hän sanoi, että tarkkaile ja yritä oppia ryhmässäni pelaavalta nuorelta mieheltä mahdollisimman paljon. Matin mukaan hän oli Oulun tulevaisuuden toivo, joka tulisi pääsemään pitkälle ja hankkisi myöhemmin elantonsa golfista. Kuinka oikeassa Matti olikaan! Nuorukaisen nimi oli J-P. Savolampi.

Tein tietysti työtä käskettyä. J-P. näytti mallia heti ensimmäisistä väylistä lähtien greeniosumilla ja rutiinibaareilla. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Väylällä yhdeksän (nykyinen kuutonen) J-P:n lähestyminen jäi noin 10 metriä lyhyeksi. Itselläni oli pallo turvallisesti greenillä, toki kolmannella lyönnillä. Lähestyessämme greeniä, J-P ei pysähtynytkään pallolleen, vaan jatkoi reippain askelin eteenpäin. Kohteliaana miehenä huomautin hänelle, että täällä on pallosi. J-P.  ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi määrätietoisin ja joustavin askelin kohti greenin takalaitaa. Arvelin, että nyt on nuori mies pudonnut kokonaan kartalta ja huikkasin vielä kerran, että J-P:n pallo on täällä. Hän kyykistyi tarkkailemaan greeniä ja kertoi rauhalliseen tapaansa tietävänsä pallon sijainnin, mutta haluaa vielä tutkia kallistukset chippiä varten. Kyllä hävetti. Teki mieli hypätä Matin lampeen, mutta miehekkäästi pysyin ryhmässä mukana. Tämä oli siis ensimmäinen oppituntini J-P:ltä. Ilmainen ja tehokas. Nykyisin ovat maksullisia, mutta yhtä tehokkaita ja hintansa väärtejä.

Saisimmepa seuraotteluihin vielä takaisin samanlaisen seurahengen kuin noihin aikoihin. Tärkeintä ei ollut oma menestyminen vaan mahdollisimman runsas osallistuminen. Ja kun on paljon pelaajia mukana, on onnistumisillekin enemmän mahdollisuuksia.

Sama tilanne on mestaruuskilpailuissa. Vielä 90-luvulla tuntui kunnia-asialta olla niissä mukana. Kilpailut pidettiin silloin kaksipäiväisinä, miehillä ensimmäinen päivä pelattiin keltaisilta. Toiselle päivälle, ”ammattilaistiille”, hyväksyttiin 30 parasta + tasatulokset. Nexgolfia ei ollut, tulokset ja lähtöajat piti soittaa klubilta. Jos pääsi alle sadan lyönnin, oli melkoisella varmuudella jatkossa. Sunnuntain ensimmäisiin lähtöihin valikoituivat kilpailijat tulostasolta 101 – 103. Tämän tiedän omasta kokemuksesta. Eihän sieltä ollut yleensäkään mitään mahdollisuuksia nousta mainittaviin saavutuksiin, mutta keskinäinen kamppailu viimeisistäkin sijoista oli kovin kiehtovaa. Ja pääsihän silloin myös hyvin seuraamaan voittokamppailuja. Osallistumisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että edes kuvittelisi kamppailevansa mestaruudesta tai mitaleista. Se on yleensäkin harvojen huvia. Oman itsensä voittaminen ja osanotto on mestiksissäkin se iso juttu.

Seppo Routaniemi

Vieritä ylös